uutiset.jpg

Ilkka Oramon, Minna Lindgrenin, Matti Vainion ja Janne Virkkusen puheenvuorot

Seppo Heikinheimo -seminaarissa 8.7.2017


Ilkka Oramo: 
Seppo Heikinheimo ja Sisyfoksen ongelma​

”On vain yksi todella vakava filosofinen ongelma: itsemurha. Sen päättäminen, onko elämä elämisen arvoista, on vastaus filosofian peruskysymykseen.”
Näillä sanoilla alkaa Albert Camus’n moraalifilosofinen esseekokoelma Sisyfoksen myytti. Miten ihminen päätyy itsemurhaan? Camus’n mukaan ”tällainen teko kehkeytyy sydämen hiljaisuudessa samalla tavoin kuin suuri teos. Ihminen itse ei sitä tiedosta. Eräänä iltana hän ampuu tai hyppää.”
Mätämunan muistelmissa Seppo Heikinheimo kirjoittaa kollegastaan: ”Maija Tikka oli hiljainen ja sympaattinen ihminen ja kun hän sitten kuoli oman käden kautta, tuskin kukaan suri häntä syvemmin kuin minä. Myöhemmin ymmärsin oikein hyvin, että ihmisellä on oikeus tehdä tällainen ratkaisu, jos joka puolella on pelkkää ylämäkeä.”
Mistä alkoi Heikinheimon ylämäki? Tarkkaa hetkeä on mahdotonta tietää, mutta kaiken alku on nähdäkseni hänen käsityksensä tehtävästään kriitikkona. Yhden näkökulman siihen avaavat hänen muistelmiensa motoksi valitsemansa päätoimittaja Keijo Kylävaaran ja Mao Tse-tungin mietelmät. Siteeraan vain ensiksi mainitun: ”Parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt.” Lause kuvastaa, jos Kylävaara on näin sanonut, myös Helsingin Sanomain arvomaailmaa; ellei ole, niin ainakin sitä millaiseksi Heikinheimo oli sen ymmärtänyt ja sisäistänyt.
Kriitikkona Heikinheimo oli kuin Jean-Jacques Rousseau, josta Ranskan kirjallisuuden historioitsija Gustav Lanson kirjoittaa: ”Rousseau sulattaa koko maailman itseensä, hän näkee kaiken hetken mielialansa mukaan, eikä hän pyri tavoittamaan kohdetta oman tuntemuksensa takana: hän ei pysty esittämään kuin tämän tuntemuksen sinänsä.”
Heikinheimon kirjoituksissa ilmenevä pyrkimys omien tuntemusten objektivointiin alkoi kiinnittää lukijoiden huomiota. Helsingin Sanomain kulttuuritoimituksen arkistoluettelossa on kymmeniä tästä kertovia lukijoiden kirjeitä ja mielipidekirjoituksia.

Ensimmäinen näyttävä julkinen vastalause oli lääkäri Eero Haahden ”Kirje Seppo Heikinheimolle” Suomen Kuvalehden elokuun 1. päivän numerossa 1980. Haahti päättää sen kehotukseen: ”Lopeta. Eroa. Peräydy oma-aloitteisesti niin kauan kuin vähänkin kunniallinen peräytymistie on auki.” Heikinheimo ei vastannut kirjeeseen, kuten Haahti oli toivonut, eikä mainitse sitä muistelmissaan. Ikään kun se ei olisi tuntunut miltään. Vaikeneminen viittaa kuitenkin siihen, että kyllä tuntui.
Haahden aloittamaa keskustelua jatkoivat Mikko Heiniö, Jouni Kaipainen ja Enzio Forsblom musiikkilehti Rondon syyskuun numerossa. Heiniö katsoo, että kriitikon pitäisi myös ”epäillä näkemystensä yleispätevyyttä ja totuusarvoa” ja ennen kaikkea perustella mielipiteensä. Hän viittaa Hannele Rantamäki-Moilasen suomalaisten sävelteosten arvostelua päivälehdissä vuosina 1972–1976 käsittelevään tutkielmaan, josta käy ilmi, että kaikista Helsingin kriitikoista vähiten perusteluja löytyy Heikinheimon arvosteluista. Eniten näkemyksiään perustelivat Erik Bergman ja Erik Tawaststjerna.
Kaipainen vierastaa Heikinheimon tyylitajua: ”’Seisovan veden haiseminen’ on ilmaus, joka sävellystä arvioitaessa on yksinkertaisesti kaikkea hyvää tapaa vastaan.” Forsblom huomauttaa vääristä tiedoista: ”Kun Seppo Heikinheimo vuodesta toiseen syöttää lukijoilleen paikkansa pitämättömiä tietoja siitä, mitkä ovat pääkaupungin hyvät urut, mitkä huonot, kysymyksessä ei voi olla muu kuin väärä kuluttajanvalistus.”
Marraskuussa Suomen Kuvalehti julkaisi vielä Aulis Sallisen puheenvuoron, jossa hän muistuttaa yhden esityksen perusteella laaditun kritiikin epäsuhdasta teoksen säveltämiseen käytettyyn työpanokseen. ”Me tietysti oletamme että arvostelija on ammattietiikkansa nimissä tutustunut partituuriin jo hyvissä ajoin, keskustellut säveltäjän kanssa kenraaliharjoituksissa (josta hänet melko varmasti tapaa) ja kuullut teoksen jo kerran pari ennen suurta yleisöä.” Sallinen ehdottaa kritiikin sijaan etukäteistietoa uudesta teoksesta ja sen tekijästä. ”Nykyinen tapa kritisoida ei palvele taidetta vaan journalismia ja lehti, jossa on ilkeä arvostelija, myy hyvin,” Sallinen päättää.
Näitä Eero Haahden kirjeen jälkimaininkeja Heikinheimo ei mainitse muistelmissaan. Sallisen puheenvuoro näyttää kuitenkin jääneen hänen mieleensä, sillä hän vastasi siihen arvioidessaan Sallisen Kullervo-oopperan kantaesitystä Los Angelesissa kaksitoista vuotta myöhemmin. Siitä tuonnempana.

Seuraava shokki tuli syyskuussa 1990, kun 43 muusikkoa, joukossa kymmenkunta säveltäjää, otti kantaa Heikinheimon kriitikontyöhön. He vaativat kritiikiltä ”oikeudenmukaisuutta ja asiantuntemusta” ja katsoivat, että Heikinheimo on ”kykenemätön asiallisesti arvioimaan musiikkia ja sen esittämistä”. Helsingin Sanomat julkaisi siitä STT:n uutisen 4.9.1990. Kokonaan se on mm. Janne Virkkusen kirjassa Päivälehden mies.
Välittömän sysäyksen julkilausumalle lienee antanut Heikinheimon arvostelu Olli Mustosen soitosta Turun musiikkijuhlilla (HS 22.8.1990). Muistelmissaan Heikinheimo kertoo kuulleensa, että julkilausuma oli tehty Ollin hermoston rauhoittamiseksi. ”Jos tuo kirjelmä auttoi”, Heikinheimo kirjoittaa, ”kannan sen jättämän haalean muiston tyydytyksellä sillä edes tuoreenakaan se ei vienyt minulta yöunia.” Näinköhän.
Julkilausuman johdosta Eino Leinon Seura järjesti Lallukan juhlasalissa keskustelutilaisuuden kritiikistä. Helsingin Sanomat lähetti toimittaja Mattiesko Hytösen raportoimaan. 7.10. ilmestyi lehdessä hänen juttunsa otsikolla ”Se suuri Heikinheimon metsästys”. Hytösen mukaan salissa istuu kaksi joukkuetta, omat ja vieraat. Omiin hän lukee itsensä, Heikinheimon ja Helsingin Sanomain kulttuuriosaston esimiehen Heikki Hellmanin. Vieraita ovat muusikko Ilpo Mansnerus, säveltäjä Jouni Kaipainen, molemmat julkilausuman allekirjoittajia, sekä professori Ilkka Oramo ja kapellimestari Jukka-Pekka Saraste.
Ensiksi ottavat yhteen Mansnerus ja Heikinheimo Heikinheimon letkautuksesta, että Olli Mustosen Beethoven-tulkinta ”voitaisiin laittaa kunniapaikalle esittävän säveltaiteen kauhukabinettiin”. Hytösen kirjanpidossa pisteen saa Heikinheimo, koska käy ilmi, ettei Mansnerus ollut itse kuullut esitystä. Puheeseen puuttuu apulaisprofessori J.P. Roos, joka tunnustaa, että ”hän ahmii Heikinheimon kaikki arvostelut, koska ne ravitsevat hänen sieluaan samalla lailla kuin iltapäivälehtien jutut, joissa ’paistetaan ja käristetään’.” Paremmin ei voisi kuvata sitä, miksi Heikinheimo oli Helsingin Sanomille niin tärkeä. Nyt Hytönen lukee myös J.P. Roosin omiin.
Seuraavan puheenvuoron käyttää Ilkka Oramo. ”Oramo mykistää minut”, Hytönen kirjoittaa. ”Hän tuntuu tosissaan väittävän, että taiteilijan ulkonäkö ja teokset ovat kaksi eri asiaa. Oramo paheksuu Heikinheimon arvostelua, jossa tämä totesi, että jos Kaija Saariaho ’olisi ruma ja lihava, kukaan ei kuuntelisi hänen musiikkiaan’.” Hytösen mielestä ”Heikinheimo voisi tietenkin paukauttaa Oramolle päin naamaa, että totta kai ihmisen ulkonäkö vaikuttaa kaikkeen, mitä ihminen tekee.” Hän tulee näin kuvanneeksi edustamansa lehden arvomaailmaa, johon Heikinheimon tapa argumentoida näyttää hyvin istuvan. Heikinheimo ilmoittaa kuitenkin vain ”puhuvansa ’sillä kyvyttömyydellä’, joka hänelle on annettu” ja ”korostaa että hänen käsityksensä Saariahon ulkonäöstä on ’myönteisväritteinen’.” Ulkonäöstä, ei siis musiikista.
Hytösen arvion mukaan omat ovat nyt kuitenkin alakynnessä. Hän vaistoaa, ”että kaksi harmaapartaista miestä käy illan ratkaisevan taistelun.” Kun Oramo sanoo punaviinilasia kädessään punniten, että ”Heikinheimon kaikki kirjoitukset eivät ole roskaa, ’mutta osa toki on’”, Heikinheimo vastaa, että ”kun Oramo aikoinaan kirjoitti musiikkiarvosteluja sanomalehtiin, hänen arvostelunsa eivät olleet roskaa. ’Ne olivat ikäviä.’”
”Tämä oli selvästikin Heikinheimon mielestä ankara moite,” kommentoi Hytösen raporttia Helsingin Sanomissa 14.10. Torsten Pettersson, joka tuohon aikaan oli yleisen kirjallisuustieteen ja estetiikan apulaisprofessori Helsingin Yliopistossa. ”Heikinheimon näkemyksen mukaan arvostelun tulee siis olla hauska tai sykähdyttävä, jollakin tavoin viihdyttävä: sillä pitää olla lukuarvoa.” ”Kun painotetaan arvostelun lukuarvon merkitystä, juuri tällainen tekstikeskeinen viihdyttävyys korostuu todellisuushakuisen asiallisuuden kustannuksella”, Pettersson jatkaa. Omana kantanaan hän esittää, että taidearvostelu ”ei saa edustaa vain henkilökohtaista mielipidettä, vaan sen pitää olla taidemaailman normiston sisäistäneen, eräänlaisen edushenkilön asiantuntija-arvio”.
Vastineessaan (HS 24.10.) Heikinheimo kiittää Petterssonia hyvää tarkoittavasta opetuksesta, mutta ilmoittaa, että ottaa ohjeita vain esimiehiltään, ei arvostelun kohteilta eikä lukijoilta. Hän myös kiistää Petterssonin näkemyksen taidearvostelun tehtävästä: ”Olen Petterssonin kanssa täysin eri mieltä siitä, että kritiikin tulee olla ’eräänlaisen [taidemaailman] edushenkilön asiantuntija-arvio’ [...] Millaista olisikaan politiikan arvostelu, jos se olisi politiikan (ts. puolueiden) ’edushenkilöiden’ käsissä?” hän kärjistää.
Pettersson vastasi (HS 3.11.) tarkoittaneensa vain sitä, että arvostelun esille tuomien näkökohtien tulisi olla jollakin tavoin edustavia vastakohtana eksentriselle subjektiivisuudelle eikä suinkaan sitä, että kriitikon tulisi sitoutua johonkin poliittiseen tai alueelliseen kuppikuntaan.
Jos muusikkojen julkilausuma ei vienyt Heikinheimon yöunia, niitä tuskin vei siitä siinnyt keskustelukaan, johon muusikkojen lisäksi osallistui ikävästi analyyttiseen ajatteluun taipuvaisia taiteen tutkimuksen professoreita. Muistutan kuitenkin Camus’n ajatuksesta, että yksinäisyys, sivullisuus ja lopullinen teko, johon se johtaa, ”kehkeytyy sydämen hiljaisuudessa” ja niin ettei ”ihminen itse sitä tiedosta”.

1990-luvun aikana Seppo Heikinheimo pani alulle tai ohjasi vielä useita lehtien palstoilla näyteltyjä draamoja. Tällainen oli Aulis Sallisen Kullervo-oopperan tapaus. Kullervo oli Suomen Kansallisoopperan tilaus ja se oli määrä esittää Helsingin uuden oopperatalon avajaisnäytäntönä. Kun ooppera valmistui 1989, kuten oli sovittu, mutta talo ei, kantaesitys päätettiin tehdä muualla. Se tehtiin Los Angelesissa SKO:n vierailunäytäntönä: kapellimestari ja laulajat tulivat Suomesta, orkesterina oli paikallinen LAPhil.
”Kullervo ei vain sytyttänyt. Sallisen oopperan esitys Los Angelesissa oli monessa suhteessa vikasijoitus”, otsikoi Heikinheimo arvostelunsa (HS 27.2.1992). Nyt hänellä oli tilaisuus vastata Sallisen kahdentoista vuoden takaiseen puheenvuoroon: ”Kriitikoiden keskuudessa on nykyään suurta muotia perehtyä teoksiin partituurien ja taustamateriaalin avulla niin syvällisesti, että oppineisuus teoksen suhteen on syvällisempi kuin konsanaan säveltäjällä, ja arvioinnissa on usein etusijalla tämän oppineisuuden esille tuominen. Minusta tällainen lähestymistapa on väärä […] Vanukkaan testi on syöminen.” Ja tässä tapauksessa, kuten usein muulloinkin, vanukas maistui pahalle: ”Sallisen musiikki on enimmäkseen harmaata ja ikävää, oopperan libretto sekava ja synkeä.”
Iltalehti teki jupakasta laajan jutun, jossa oopperanjohtaja Ilkka Kuusisto ihmettelee, myrkyttikö mehupaasto Heikinheimon kynän. Heikinheimo oli nimittäin kertonut hänelle olleensa ennen Kullervon ensi-iltaa kaksi viikkoa tomaattimehudieetillä.
Sallinen kommentoi tapausta päiväkirjassaan 10.3.1992. ”Helsingin Sanomien toimituksesta tihkuneiden tietojen perusteella kamikaze-kirjoittajan asiat eivät ole hyvin. Hän oli itse tunkenut itsensä Los Angelesiin, toimituksen vastahangasta piittaamatta. Tänään ymmärrän, miksi hän sen teki. Siinä saatiin oiva tilaisuus vuodattaa sappea ja maksella vanhoja kalavelkoja (mm. sen, että kieltäydyin antamasta S.H:lle yksinoikeutta elämäkertaani).”

Heikinheimo pyrki osallistumaan musiikkielämään muutenkin kuin kirjoituksillaan Helsingin Sanomissa. Häntä kiinnostivat varsinkin erilaiset nimitykset, joihin hän halusi ja yritti puuttua. Bengt Broms kertoo muistelmissaan, että kun Helsingin juhlaviikoille 1979 alettiin etsiä toiminnanjohtajaa Seppo Kimasen jälkeen, Okko Kamun ”ehdokkuutta ajoi itselleen luonteenomaisella kiivaudella Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo.” Heikinheimohan oli aikaisemmin toiminut jonkin aikaa Kamun agenttina sen jälkeen kun Kamu oli 1969 voittanut Karajan-kilpailut ja alkanut suunnitella kansainvälistä uraansa. Valituksi tuli kuitenkin uran Saksan oopperataloissa tehnyt tenori Veijo Varpio, joka oli sitä paitsi oikeustieteen kandidaatti.
Heikinheimo halusi puuttua ennakolta myös taidelaitosten ohjelmapolitiikkaan, vaikkei se mitenkään hänelle kuulunut. Mainitsen vain yhden tapauksen. Kun vuoden 1981 Helsingin juhlaviikoilla päätettiin järjestää Bartók-maratonkonsertti merkittävän unkarilaisen säveltäjän 100-vuotismerkkipäivän johdosta, Heikinheimo oli soittanut useamman kerran Varpiolle ja ilmoittanut ”olevansa varma, että konsertista tulee täydellinen fiasko, sillä yleisöä konserttiin ei tule, vaan salit jäävät tyhjiksi”. ”Bartókin musiikki on täyttä roskaa, eikä sitä kukaan halua kuunnella”, Varpio kertoo Heikinheimon sanoneen. Konsertista tuli suuri menestys.
Kun sitten tuli aika Varpion siirtyä eläkkeelle vuoden 1994 jälkeen, Helsingin juhlaviikkojen säätiön hallitus sai Seppo Heikinheimolta kirjeen, joka sisälsi ehdotuksen siitä, miten juhlaviikkojen tulevaisuus pitäisi järjestää. Tiedoksi kirjeen saivat apulaiskaupunginjohtaja Antti Viinikka ja kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaa.
”Kun julkisuudessa on kerrottu,” Heikinheimo kirjoittaa, ”että Helsingin juhlaviikkojen nykyinen toiminnanjohtaja Veijo Varpio suunnittelee enää vuoden 1994 juhlat ja että vuodesta 1995 lähtien etsitään juhlille uutta johtajaa, pyydän saada kertoa, että minulla olisi valmis juhlapaketti, joka olisi helposti siirrettävissä Helsinkiin. Voisin hoitaa tämän projektin toteutuksen kertaluonteisena, vaikken olekaan sinänsä kiinnostunut juhlien johtajan vakituisesta tehtävästä.
Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut ideoijana ja kuiskaajana auttamassa Mikkelin musiikkijuhlien suunnittelua, lähtökohtana se, että olen pyytänyt kahta parasta ystävääni näiden juhlien keulakuviksi: Vladimir Ashkenazy on lupautunut juhlien kunniapuheenjohtajaksi, Valery Gergijev niiden taiteelliseksi johtajaksi. Kun nyt kuitenkin näyttää siltä, että Mikkelin kyky toimia näin vaateliaiden juhlien vastaanottajana on riittämätön, suunnitelmat voitaisiin siirtää Helsinkiin melko vähäisin muutoksin.”
Kirjeessään Heikinheimo visio myös juhlien ohjelmaa, joka tulisi sisältämään pääasiassa venäläistä musiikkia venäläisten taiteilijoiden esittämänä. Tällainen yhteistyö olisi ”erityisen kannattavaa siksi, että kapellimestari Gergijeviä ’lämpimänä’ pitämällä avautuisi mahdollisuus järjestää Pietariin muutaman vuoden kuluttua merkittävät suomalaiset musiikki-juhlat siten, että pääosan ohjelmista esittäisivät venäläiset taiteilijat ja taidelaitokset.”
Kirjeen sisältö puhuu puolestaan. Heikinheimon ajatusmaailma oli erkaantunut siitä, mikä oli todellista ja mahdollista. Yhä enemmän eristyneenä suomalaisesta musiikkielämästä ja sen keskeisten toimijoiden hyljeksimänä hän turvautui venäläisiin ystäviinsä. Sekään tie ei johtanut mihinkään. Lopullinen ratkaisu alkoi kypsyä sydämen hiljaisuudessa.

 

Minna Lindgren: JOURNALISMI SÖI KRITIIKIN. MITÄ JÄI JÄLJELLE?

Tunnustan, olen hämmentynyt tästä tilaisuudesta. Kuten tiedätte, kriitikoille ei pystytetä patsaita, mutta tänä vuonna on alettu rakentaa Seppo Heikinheimosta kulttihahmoa sen kunniaksi, että hän tappoi itsensä 20 vuotta sitten. Se on hyvin outoa.
Kuten tilaisuuden alussa nähty tv-ohjelma (Klassinen Suomi) osoitti, Suomessa on mahdoton käydä keskustelua musiikkikritiikistä. Kukaan ei pysty pidättelemään puolta minuuttia kauempaa kahta asiaa, Helsingin Sanomia ja Seppo Heikinheimoa, minkä jälkeen mukaan kaivetaan Erik Tawaststjerna. Tuon tv-ohjelman aihe oli kritiikin asema klassisessa musiikissa, mutta siinä puhuttiin ainoastaan Heikinheimosta ja Tawaststjernasta. Niin käy aina.
Luin tänne tullessani Simon Parmetin esseekokoelmaa Sävelestä sanaan vuodelta 1962. Se alkaa näin: ”Musiikkiarvostelija kuvaa usein pikemmin itseään kuin arvosteltavaansa”. Viisaasti todettu! Parmet kirjoittaa Karl Flodinista, kriitikosta, joka kirjoitti 1900-luvun alkupuolella mm. Nya Presseniin arvioita esimerkiksi Sibeliuksen uusista teoksista. Kyllä meillä Suomessakin olisi pitkä historia monenlaista musiikkikritiikkiä. Aino on osattu olla ilkeitä, haltioituneita tai mitättömiä.
Seppo Heikinheimo oli käsittääkseni ensimmäinen musiikin asiantuntija, joka kiinnitettiin Helsingin Sanomiin vakituiseksi toimittajaksi. Se oli ensimmäinen askel kohti sitä välttämättömyyttä, jota ei vielä ole saavutettu: että journalismi korvaa kritiikin. Murrosvaiheessa Heikinheimo joutui toimimaan mahdottomassa, kaksijakoisessa tehtävässä, journalistina ja kriitikkona.
Ne ovat kaksi eri roolia, eikä niitä tulisi koskaan sekoittaa keskenään. Jos musiikkikriitikoita tarvitaan, heidän on oltava ulkopuolisia avustajia (eikä mitään vanukkaan maistelijoita). Tiedätte varmaan, että minusta heitä ei tarvita. Muissa taiteissa kritiikki on helpommin perusteltua. Musiikki tapahtuu hetkessä eikä konserttia voi toistaa – siinä on sen maagisuus. Miksi ihmeessä lehdessä kerrotaan kaksi päivää konsertin jälkeen, miten joku on tuon hetken kokenut?
Alun perin kritiikin tehtävä oli valistaa yleisöä, kertoa musiikista, jotta se kiinnostuisi siitä ja ymmärtäisi paremmin, mistä konserteissa on kysymys. Tuon kaiken voi tehdä 2000-luvulla paljon fiksummin kuin kirjoittamalla jälkiviisaan arvion konsertista. Musiikkikritiikki on 1800-luvun tuote siinä missä frakki muusikon esiintymisasuna. Molemmista voisimme jo luopua.
Heikinheimo olisi voinut olla loistava journalisti, jos olisi keskittynyt siihen. Hänellä oli alan asiantuntemusta sekä muita toimittajalle hyviä ominaisuuksia: innostus, uteliaisuus, halu selvittää asioita, nopeus, hyvä kielitaito, laaja sivistys ja poikkeuksellista rohkeutta seistä sanojensa takana ja tuoda ikäviäkin asioita julkisuuteen.
Hän ei ollut helmikana, joksi joku meitä kulttuuritoimittajia kutsui – helmikana, joka ihailee taiteilijoita ja taidetta ja on siksi täysin kritiikitön. On muuten sääli, että sanat ”kriittinen” ja ”kriitikko” ovat suomen kielessä samasta puusta. Siitä syntyy monta väärinkäsitystä. Ylistävä kritiikki ei ole välttämättä hyvää, eikä journalismi muutu kritiikiksi ollessaan kriittistä.
Seppo Heikinheimo oli poliittinen populisti, musiikin Timo Soini ja Donald Trump. Sillä miten populisti toimii? Hän pyrkii mahdollisimman suuren yleisön suosioon, faktoista välittämättä, eliittiä pilkkaamalla, ainoana tavoitteenaan oman valta-aseman varmistaminen. Useimmin kuultu perustelu Helsingin Sanomien johdolta Heikinheimon toiminnalle oli: ”Hän on hyvin luettu.”
Olen ehkä joskus kaivannut Heikinheimon kirjoituksia. En koskaan hänen kritiikkejään, mutta toisinaan hänen journalismiaan. Sitä, että JOKU tarttuisi tärkeään asiaan, selvittäisi sen perin pohjin ja sanoisi suoraan, mikä on pielessä tai mistä on kyse. Nytkin työstetään lakimuutosta, joka muuttaa valtion julkisen tuen taiteille (ns. VOS-laki). Rahaa ei tule lisää, mutta jakoperusteita muutetaan. Häviäjiä tulevat olemaan suomalaiset orkesterit. Mutta olemmeko lukeneet tästä prosessista tulikiven katkuisia artikkeleita valtalehdestä?
Elämme asiantuntijajournalismin aikaa. Tietoa ja subjektiivisia mielipiteitä on kaikkialla, ja siksi journalismin tehtävä on yhä korostuneemmin sitä, että asiantuntija poimii, valikoi, erittelee, pohtii, taustoittaa, analysoi, jakaa relevanttia tietoa. Se on toimittajan, ei kriitikon työtä. Se on sitä, mitä Aulis Sallinen kaipasi jo vuonna 1981 Suomen Kuvalehdessä Ilkka Oramon esittelemässä ensimmäisessä julkisessa Heikinheimo-debatissa.
Musiikki ei tietenkään ole poikkeus asiantuntijajournalismissa. Muistattehan hiihdon MM-kisat Lahdessa 2001. Kun urheilutoimittajien sankarit ja kaverit jäivät kiinni dopingista, toimittajat hyytyivät täysin. Kukaan ei pystynyt esittämään ikäviä kysymyksiä kavereilleen, ja kesti aivan liian kauan ennen kuin asiaan tartuttiin sillä journalistisen kriittisellä otteella, jolla toimittajan pitäisi aina kaikkia rakastamiaan asioita tarkastella.
Kärjistämällä kritiikin vastenmieliseksi teilausverbalistiikaksi Seppo Heikinheimo ajoi musiikkikritiikin umpikujaan. Tästä olen hänelle kiitollinen, vaikka hinta oli liian kova, niin Suomen musiikkielämälle kuin hänelle itselleen. Kyllä kritiikki olisi kuollut vähemmälläkin. Sitä ei vain ole vieläkään myönnetty. Meillä on yhä sätkivä sivun reunaan tungettu muinaismuisto nimeltä konserttiarvostelu, jonka informaatioarvo on olematon. Mutta miksi kritiikin näivettyminen ei tehnyt tilaa kriittiselle asiantuntijajournalismille?

 

Matti Vainio: Tawaststjerna ja Heikinheimo: ystävykset ja riitapukarit

Seppo Heikinheimo aloitti oppikoulu-uransa perinteikkäässä Helsingin Norssissa, mutta joutui harmikseen vaihtamaan parin vuoden jälkeen Munkkiniemen yhteiskouluun, koska perhe asui koulua vastapäätä. Sieltä hänet siirrettiin Suomalaiseen yhteiskouluun, koska hän ei tullut toimeen eräiden opettajiensa kanssa; SYK:ssä hän tosin ennätti viipyä vain lyhyesti ja katsoi itse parhaaksi palata vanhaan kouluunsa Munkkiniemeen – kiusaamaan entisiä opettajiaan; Heikinheimon persoonallisuus ja tuntemamme luonteenpiirteet näet alkoivat kehittyä jo varhain, 1940-luvun lopulla. Kaikkien koulusiirtojen todellisena syynä oli häiriökäyttäytyminen, osoitettu ylimielisyys paitsi opettajia ja myös oppilastovereita kohtaan sekä jatkuva oppituntien häirintä.

”Loppusijoituspaikassaan”, Munkkinimen yhteiskoulussa, Heikinheimo ohjautui ensin matematiikkalinjalle, koska koulun ja vanhempien mukaan se oli tarkoitettu lahjakkaille oppilaille, jollaisena häntä huonosta käytöksestä huolimatta pidettiin. Koska matematiikka ei Heikinheimolta kuitenkaan sujunut, hän päätti hoitaa asian hankkimalla todistukseensa niin monta nelosta, jotka tarvittiin luokalle jäämiseen. Näin hän pystyi vaihtamaan seuraavan lukuvuoden alussa kielilinjalle, jossa sitten alkoikin menestyä seurattuaan koulunkäyntinsä ohella yliopistossa mm. Eino Kailan filosofian, Henrik Zilliacuksen keikan, Päivö Oksalan latinan ja Pentti Aallon sanskritin luentoja sekä kirjoittamalla lopulta ylioppilaskokeessa kuusi laudaturia.

Heikinheimo oli itse jo varhain tiedostanut oman erikoislaatunsa toteamalla, että ”koska ruuveissani oli epäilemättä kiristämisen varaa, päätin opetella hoitamaan homman itse ja lähteä lukemaan psykiatriksi perehtymällä ensi alkuun Freudin ja Jungin teorioihin sekä lukemalla niiden mausteeksi Adleria, Leibnizia, Kantia ja Schopenhaueria”. Tämä tapahtui dosentti Uuno Saarnion kuuluisassa filosofisessa kerhossa Richardinkadun kirjastossa. Siitä kaikki sitten alkoi. Mutta psykiatria Heikinheimosta ei silti koskaan tullut – sellaista hän olisi ehkä tarvinnut myöhemmin itse.

Seppo Heikinheimon isä, Sakari Heikinheimo, oli ammatiltaan maanmittaushallituksen arkistonhoitaja, mutta hän oli saanut myös pianistikoulutuksen Sibelius-Akatemiassa. Päivätyönsä päätteeksi hän opetti kotonaan pianonsoittoa parille kymmenelle oppilaalleen – myös pojalleen Sepolle, joka muisteli jälkeen päin, että ”isistä on lapsilleen vain harvoin opettajiksi”. Sepon pianotunnit siirtyivätkin muiden maksavien oppilaiden tieltä, eikä flyygelikään ollut usein häntä varten vapaana. Sitä paitsi ulkona kaverien kanssa pesäpalloilu oli Seposta huomattavasti mukavampaa ajanvietettä kuin tylsä pianonsoitto, jota hänen mukaansa vain kiltit tytöt harrastivat. Näistä syistä Seppo lopetti pianonsoiton opiskelun 1940-luvun lopulla, noin 12 vuoden iässä.

Mutta vuonna 1955, 16-vuotiaana, Heikinheimo osui sattumalta pianotaiteilija Erik Tawaststjernan viimeiseen julkiseen konserttiin, jossa tämä esitti Radio-orkesterin säestyksellä kolme kokonaista pianokonserttoa (Mozart d, Ravel G ja Tšaikovski b). Heikinheimon kertoman mukaan konsertti meni ”täysin penkin alle”, kun sekä solisti että orkesteri sekoilivat pahemman kerran. Mutta sen oli täytynyt häntä jotenkin merkillisellä tavalla koskettaa, sillä kotiin päästyään Heikinheimo ilmoitti isälleen haluavansa nyt jatkaa piano-opintojaan nimenomaan Erik Tawaststjernan johdolla, jota hän ei ennestään lainkaan tuntenut. Poikansa innostuksesta ilahtuneena isä soitti heti pianistikollegalleen Erik Tawaststjernalle, ja asia oli sillä selvä: Seppo sai aloittaa uudestaan pianonsoiton opiskelun syksyllä 1955, nyt Tawaststjernan johdolla.

Ei se tilanne siitä oppimisen kannalta entiseen verrattuna paljonkaan parantunut, sillä opetus oli tälläkin kertaa hyvin sporadista ja holtittoman vapaamuotoista ilman erityisempiä pedagogisia perusteita, koska Tawaststjerna oli kiireinen ja hänellä oli siihen aikaan liian monta rautaa tulessa: kääntäjä-toimittajan päivätyö ulkoministeriössä, musiikkikriitikon kirjoitusvelvollisuudet Helsingin Sanomissa, esiintymiset ulkomailla sekä alkava Sibeliuksen pianoteosten tutkimus. Carmen Tawaststjerna muisteli kerran, että monet Erikin oppilaat – heidän joukossaan mm. Seppo – joutuivat valitettavan usein odottelemaan Tawaststjernojen Luotsikadun-asunnon pienessä eteisessä pitkiäkin aikoja Erikin kotiin paluuta, koska muut tärkeämmät asiat olivat häntä viivästyttäneet – tai ehkä hän vain yksinkertaisesti oli unohtanut, että oppilas oli kotona odottamassa piano-opettajaansa. Carmen yritti parhaansa mukaan viihdyttää Erikiä odottavaa Seppoa keskustelemalla hänen kanssaan talousaskareiden ja lastenhoidon lomassa ja syöttämällä hänelle suuret määrät suklaata.

Ei ole enää todennettavissa, miten pitkään opettaja-oppilassuhde Tawaststjernan ja Heikinheimon välillä todellisuudessa kesti ja miten pitkälle Heikinheimo piano-opinnoissaan lopulta eteni. Mutta sen voi päätellä, että jos saa melko satunnaista opetusta alle neljä vuotta, ei siinä soittotaidossa kovin pitkälle ennätä edetä. Heikinheimo myönsikin sittemmin, ettei hän koskaan oppinut pianonsoittoa kunnolla: tekniikka ei yksinkertaisesti riittänyt helppoja klassisia kappaleita pidemmälle. Mikäli hänestä oli ollut tarkoitus leipoa oikea muusikko, hän olisi tarvinnut järjestelmällisemmän koulutuksen ja ennen muuta paljon ankaramman opettajan, joka olisi vaatinut jotain. Sitä paitsi muusikon tie ei Heikinheimoa houkuttanut – sen enempää kuin sittemmin opillinenkaan ala.

Silti nämä oppitunnit ennättivät vaikuttaa Heikinheimoon hyvin ratkaisevasti: näinä vuosina Tawaststjernasta nimittäin ennätti tulla hänelle vahva ihailun kohde, sillä pianotunnit, jotka olivat jossain vaiheessa harhautuneet syvällisiksi taidefilosofisiksi keskusteluiksi, johtivat siihen, että hän alkoi pitää Tawaststjernaa omien sanojensa mukaan ”henkisenä isänään”, joka merkittävyydessä ohitti jo-pa oman isän. Tämä johtui siitä, että Tawaststjerna osasi innostaa nuorta oppilastaan keskustelemaan paitsi taiteesta ja kirjallisuudesta myös ”elämän suurista kysymyksistä” – mitä ne sitten olivat-kin. Tawaststjernallahan oli aivan toisenlainen kosketus humanistiseen kulttuuriin kuin Sepon isällä, jolla oli maanmittarin koulutus, johon ei ollut kuulunut Runebergia, Baudelairea, Goethea, Thomas Mannia tai muuta vastaavaa klassista kirjallisuutta, jotka Tawaststjerna taas tunsi hyvin. Hän tarjosi näin mieluisamman vaihtoehdon, jota nuori älykkö ihaili. Heikinheimo kertookin sen vuoksi oppineensa Tawaststjernalta ensisijaisesti kaikkea muuta kuin pianonsoittoa, erityisesti sellaista tietoa, johon koulussa tai kotona ei kajottu. Tawaststjerna suosittelikin jo varhain nuorta piano-oppilastaan perehtymään omaan kotijumalaansa, Thomas Manniin ja erityisesti tämän romaaniin Doktor Faustus, jota Heikinheimo alkoikin heti tankata alkukielellä sanakirjan avulla ja hyvin vaatimattomalla saksan taidollaan, koska Sinikka Kallio-Nevanlinnan suomennos ei vielä ollut ilmestynyt.

Vuodet vierivät, ja ylioppilaaksitulon jälkeen Heikinheimon elämänura aukeni 1950- ja 1960-lukujen taitteessa ensin sanomalehti Uuden Suomen valokuvaajana ja kohta sen jälkeen lehden musiikkitoimittajana, ennen varsinaisia musiikkiopintoja. Sekin työpaikka vaihtui 1963 vastaavanlaisiin tehtäviin Helsingin Sanomissa, jonne hänet oli ujuttanut omalla arvovallallaan lehden vaikutusvaltainen musiikkikriitikko Erik Tawaststjerna. Hesarissa yhteistyö Heikinheimon ja Tawaststjernan välillä entisestään syveni, mikä vahvisti nuoren musiikkitoimittajan egoa. Heikinheimo myönsikin, että ”kaikki musiikkiin liittyvät asiat aktivoituivat elämässäni vasta Erik Tawaststjernan ansiosta”.

Tawaststjerna ja Heikinheimo työskentelivät Helsingin Sanomissa pitkälti yhteisymmärryksessä niin, että Tawaststjerna sai valita ne konsertit, joista hän halusi kirjoittaa – loput konserteista jäivät joko Heikinheimolle tai Olavi Kaukolle. On todennäköistä, että Heikinheimo kehitti oman purevan ja ilkeilevän tyylinsä eräänlaisena vastareaktiona Erik Tawaststjernan harrastamalle lempeän-ymmärtävälle tyylille. Tiedämme hyvin, että konsertinantajat toivoivat aina kriitikokseen humaania ja ymmärtäväistä Tawaststjernaa eivätkä suurin surminkaan ylikriittisesti ja usein erittäin ilkeästi kirjoittanutta Heikinheimoa, joka nautti saavuttamastaan maineesta ja asemasta. Itseään hän kuvaili uudessa tehtävässään myöhemmin ironisesti niin, että ”parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt”, jollaisena hän jo varhain alkoi pitää itseään.

Työn ohella jatkuivat Heikinheimon yliopisto-opinnot, eikä opintosuunnan valinnassa ollut ongelmia: Tawaststjernan vaikutuksesta pääaineeksi valikoitui luonnollisesti musiikkitiede; sivuaineina oli niitä tuttuja kieliä, joihin hän oli perehtynyt yliopistossa jo lukioaikoinaan: latinaa, kreikkaa, sanskritia ja muuta yhtä ”hyödyllistä” tutkinnontäytettä. Musiikkitieteen opiskelu Tawaststjernan johdattamana eteni joutuisasti, tutkintoja valmistui, ja Tawaststjerna uskalsi jo palkata Heikinheimon samoihin aikoihin yksityissihteerikseen, sillä hän tarvitsi apulaista monissa työasioissaan, ja Sibelius-tutkimuskin oli juuri päässyt hyvään alkuun, jossa työssä Tawaststjerna taas tarvitsi nopeaa konekirjoittajaa. Tutkimustyönsä alkuvaiheessa Tawaststjerna oli päätynyt tuottamaan tekstiään suomeksi, ja Heikinheimo takoikin sitä uskollisesti sanelun mukaan Tawaststjernan pienellä ja vaatimattomalla Olivetti-matkakirjoituskoneella aina kun yliopisto- ja lehtitöiltään ennätti. Sen lisäksi Tawaststjerna tarvitsi kirjoituskoneen käyttäjää selviytyäkseen kohtuullisen ajoissa Helsingin Sanomien kriitikontöistään.

Mutta eräänä päivänä asiaintilassa tapahtui järisyttävä muutos: Tawaststjerna hylkäsi yhtäkkiä Heikinheimon tyrmistykseksi koko valmistuneen suomenkielisen Sibelius-tekstinsä, joka oli edennyt musiikkianalyysejään myöten jo varsin pitkälle, ja aloitti kaiken alusta, tällä kertaa äidinkielellään ruotsiksi. Sitä voi pitää järkevänä ratkaisuna, sillä ensinnäkin Tawaststjerna pääsi kirjoittamaan äidinkielellään ruotsiksi ja toisaalta, koska Sibeliuksen päiväkirjat ja kirjeenvaihto olivat pääosin ruotsinkielistä, työskentelytilanne helpottui sikälikin. Heikinheimo rohkaistui silti vinoilemaan rankasti esimiehelleen, että kieli oli vaihdettava, koska suomenkielinen Sibelius-elämäkerta olisi valmistunut ennen aikojaan – ja mitäpä Erik olisi tehnyt sen jälkeen elääkseen, kun muita projekteja ei ollut näköpiirissä! Tällainen heikinheimomainen ilkeily oli Tawaststjernalle tietenkin myrkkyä. Mutta vielä tässä vaiheessa hän piti isommat murinat mahassaan ja osoitti loukkaantumisensa symbolisesti syvillä otsakurtuillaan ja toisen suupielensä kiristämisellä. Tämä uusi tilanne taas johti siihen, että Tawaststjerna tarvitsi nyt apulaisekseen ruotsinkielisen sihteerin, johon tehtävään Heikinheimo ei suomenkielisenä enää kelvannut. Näin hän menetti hyväpalkkaisen sivutyönsä.

Ajankulukseen Heikinheimo keksi nyt ruveta kirjoittamaan väitöskirjaa – tietenkin Tawaststjernan innokkaasti tukemana – saksalaisesta elektronimusiikin gurusta Karlheinz Stockhausenista, johon sekä Heikinheimo että Tawaststjerna olivat tutustuneet Jyväskylän Kesän esitelmätilaisuuksissa. Mitään ihmeempiä tieteellisiä ambitiota Heikinheimolla ei ollut; väitöskirjaprojekti oli hänelle enemmänkin kevyttä ajanvietettä kuin paneutumista vakavaan tieteelliseen tutkimustyöhön. Heikinheimo esitteli väitöskirjassaan kesällä 1972 Stockhausenin muutamat siihenastiset pääteokset ja puki työnsä tulokset tieteellisen jargonin kauniiseen kaapuun. Väitöstilaisuudessa paikalla olleena muistan hyvin, että Erik Tawaststjerna toimi näennäisen ankaran-oloisena vastaväittäjänä ja löysikin yllättävän paljon huomautettavaa, jopa joitain virheitä, erityisesti Heikinheimon huolettomasti käyttämistä matemaattis-tilastollisista laskentamenetelmistä, joita Heikinheimo ei hallinnut. Ehkä vastaväittäjän tarkoituksena oli myös osoittaa yleisölle, että hän itse tunsi nämä asiat entisenä matemaatikkona väittelijää paremmin.

Tawaststjernan ja Heikinheimon lähiystävyydestä huolimatta heidän välilleen kehittyi jossain vaiheessa tietty suhdetta kiristänyt ”kielellinen jännitystila”, kun Heikinheimosta oli kasvanut eräiden kehitysvaiheiden jälkeen äärimmäisen tiukkapipoinen fennomaani, joka näki velvollisuudekseen taistella näkyvästi koululaitoksen ja koko suomalaisen yhteiskunnan pakkoruotsia vastaan. Heikinheimo julisti kaikille, jotka vain viitsivät häntä kuunnella, että pakkoruotsi oli ”karmeaa henkistä väkivaltaa Suomen nuorison herkkien ja vastaanottavaisten vuosien haaskuuta, kun koulussa oli pakko opiskella täysin tarpeetonta ruotsia”. Tawaststjerna piti Heikinheimon julistusta syvästi loukkaavana, ja he ottivat joskus kipakastikin yhteen näissä kieliasioissa – ehkä osittain leikkimielisesti: Heikinheimossa asusti kaikesta Tawaststjernan kunnioituksesta huolimatta eräänlainen kiusanhenki, jota hän ravitsi aina tilaisuuden tullen omilla konnankoukuillaan. Mutta kaikista huvittavinta on, että tästä ruotsin-vastenmielisyydestään huolimatta Heikinheimo hankki itselleen kaikilta salassa todistuksin osoitetun täydellisen ruotsin kielen taidon, jota hän ei suostunut käyttämään missään muualla kuin myöhemmin Tawaststjernan Sibelius-nelosen käsikirjoitusta ruotsista suomeksi kääntäessään ja osallistuessaan huvin vuoksi Hufvudstadsbladetin yleisönosastokirjoitteluun – useimmiten salanimen takaa ja joskus jopa tanskan kielellä! Mutta juuri käännöstyössä syntyivätkin Heikinheimon ja Tawaststjernan välillä ensimmäiset ankarat erimielisyydet, jotka kiristivät heidän välejään.

Tawaststjernan tekstinkääntäjän tehtäviä Heikinheimo on kuvaillut äärimmäisen vaikeiksi, jotka päivä päivältä kävivät rasittavammiksi, sillä ne vaativat häneltä yli-inhimillistä kärsivällisyyttä, jota sihteeriltä ei aina tahtonut löytyä. Tawaststjerna myönsikin kerran, että hänellä oli hirvittävä vaiva joka ikisen muotoilemansa lauseen kimpussa. ”Jokaisessa tekstissäni on sen lisäksi, mitä siinä varsinaisesti lukee, myös jotain muuta, aivan samoin kuin jokaisen kirjoitetun nuotinkin takana: tulkinta. Biografiassa pitää olla myös irrationaalinen ulottuvuus, joka tiedottomasti kulkeutuu lukijan mieleen.” Tätä Heikinheimo piti täytenä hulluutena ja ilmaisi sen myös Tawaststjernalle ääneen.

Kun tekstiä tehtiin, Tawaststjerna maisteli todella pitkään erilaisia sanan- ja ilmaisun vaihtoehtoja, saneli sitten useita niistä peräkkäin laatimalla jokaisesta lauseesta pari–kolme erilaista vaihtoehtoa, jotka kaikki kirjoitettiin paperille. Sitten hän otti nämä paperit käteensä, luki tekstit juhlallisesti ääneen itsensä ja sihteerin arvioitavaksi ja komensi kohta perään: ”Huono! Ei käy! Ota uusi paperi!” Ja sitten alkoi sama kiduttava prosessi uudestaan alusta ties kuinka monennen kerran. Lopullinen aikaansaannos kokonaisen päivän työsaaliina oli niin vähäinen – enintään pari normaaliliuskaa – että se alkoi nopeasti hermostuttaa Heikinheimoa, joka oli räväkkänä lehtimiehenä tottunut ammattinsa joutuisaan työtahtiin. Eikä hän tietenkään voinut pitää suutaan kiinni, vaan ehdotti Tawaststjernalle tuskastuneena – mutta tässä vaiheessa vielä kohteliaasti –, että tämä olisi pitänyt pyrkiä pääsemään eteenpäin normaalivauhdilla ja hiomaan tekstiään sitten jälkeen päin haluamallaan tavalla. Mutta se ei käynyt Tawaststjernalle, joka oli piintynyt tapojensa orja.

Siksipä Heikinheimo joutui päivittäin istumaan kirjoituskoneen ääressä ja odottelemaan tuntikausia omien sanojensa mukaan ”tyhjän panttina”, pureskelemaan kynsiään ja hillitsemään itsensä, mikä ymmärrettävästi kasvatti kiukkua. Eikä pahoiltakaan yhteentörmäyksiltä enää vältytty, sillä kunnioituksestaan huolimatta Heikinheimo uskalsi antaa Tawaststjernalle tiukkaakin palautetta, joka loukkasi Tawaststjernaa. Tästä yksi esimerkki: Heikinheimo oli ihaillut lehdessään erään konsertin arviossa Mozartin ”säveltämisen helppoutta” ja verrannut sitä aivan asiallisesti ”Sibeliuksen iänikuiseen teemojen takomiseen”. Luettuaan tämän lehdestään Tawaststjerna poltti päreensä ja soitti Heikinheimolle äärimmäisen kiihtyneenä ja loukkaantuneena huutaen kovalla äänellä puhelimeen: ”Kuinka sinä saatoit mennä kirjoittamaan Sibeliuksesta tuollaista roskaa? Sinähän et todellisuudessa ymmärrä Sibeliuksen työskentelytavoista yhtään mitään!” Tätä syytöstä Heikinheimo ei niellyt, vaan antoi samalla mitalla takaisin: ”Mitä helvettiä SINÄ siitä loukkaannut! Ethän sinä edes ole Sibelius.” Se kommentti osui pahasti Tawaststjernaan, joka valahti täysin sanattomaksi ja pienen mutinan jälkeen paiskasi puhelimen kiinni. Hiljaisuutta kesti viikon verran, kunnes tilanne unohtui.

Heikinheimo oli joskus tullut maininneeksi, ettei suomalaiseen työhygieniaan kuulunut ympärivuorokautinen palvelu, mutta Tawaststjerna ei moisista säännöistä piitannut, joten sihteerin ei kannattanut valittaa pitkistäkään työpäivistä, koska hänelle maksettiin avokätisesti. Tawaststjernan tapana oli soitella jatkuvasti Heikinheimolle keskellä yötäkin – kuten myöhemmin myös minulle – kommentoiden tämän epäonnistuneita käännöksiä esimerkiksi tähän tapaan: ”Kuule, sinä olet kääntänyt, että Sibeliuksen tyttäret kävivät ’kylässä’ Adolf Paulin luona.” Se ei ollut Tawaststjernan mukaan tyylille lainkaan sovelias käännös. Hänen mielestään olisi pitänyt sanoa, että tyttäret kävivät ’vieraisilla’ Adolf Paulin luona. Tämänkaltaisia esimerkkejä käännösongelmista on muistissa pitkä liuta. Ne alkoivat vähin erin kalvaa Heikinheimon ja Tawaststjernan välejä, sillä Heikinheimo alkoi töksäytellä vastaan yhä useammin, että ”mikset sitten käännä itse omia tekstejäsi – kun minun käännökseni eivät kelpaa!”

Näin alkoikin sittemmin tapahtua osittain, sillä kaikki kielellisesti vaikeat kohdat Heikinheimo lopulta vain ”raakakäänsi”, ja Tawaststjerna joutui korjaamaan ne punakynällä haluamaansa muotoon. Näitä suttuisia korjauksia Heikinheimon herkkähipiäinen ego ei sulattanut. Vaikeuksia lisäsi sekin käsittämätön kummallisuus, että Heikinheimolla oli omituinen tapa lisäillä tekstin sekaan omia itse keksimiään ilkikurisia lauseita, jotka eivät millään tavoin kuuluneet alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Nämä konnuudet huomattuaan Tawaststjernan oli pakko ryhtyä suurennuslasin kanssa käymään läpi kaikki Heikinheimon käännökset, mikä lisäsi työhön käytettyä aikaa entistä tuntuvammin. Ja näitä konnuuksia löytyi paljon! Heikinheimoa se vain nauratti. Tawaststjernaa ei!

Herrojen nokittelu jatkui, kun Heikinheimo julkaisi puolestaan vuonna säveltäjä Aarre Merikannon elämäkerran, jossa oli yli 600 sivua ja joka painoi puolitoista kiloa. Kun hän toi lämpimäiskappaleen Erik Tawaststjernalle, tämä totesi kirjaa ylimalkaisesti pitkin nenänvarttaan silmäiltyään nyt puolestaan sarkastisesti: ”Aivan liian paksu, puoletkin siitä olisi hyvin riittänyt – ei sitä kukaan kuitenkaan jaksa lukea.” Näin taisi käydä, eikä Tawaststjernakaan lukenut sitä kirjaa koskaan. Tästä kommentista Heikinheimo suuttui eikä antanut sitä koskaan Tawaststjernalle anteeksi. Puntit olivat nyt tasassa.

Sibelius-elämäkerran neljännen osan käännösongelmat olivat osoittautuneet erittäin vaikeiksi. Käsikirjoitusta oli kääntänyt ensin Erkki Salmenhaara, mutta tämän kiireistä johtuen Tawaststjerna oli antanut loppuosan tekstiä käännettäväksi Seppo Heikinheimolle, joka ottikin tehtävän innostuneesti vastaan ja työskentelikin sen parissa jonkin aikaa. Painetussa teoksessa kääntäjäksi on kuitenkin merkitty pelkästään Erkki Salmenhaara. Tämä johtui siitä, että käännöstyön yhteydessä Tawaststjernan ja Heikinheimon kiristyneet välit aiheuttivat sen, että Tawaststjerna poisti hänen nimensä teoksen kääntäjänä.

Yksi Tawaststjernan ja Heikinheimon ystävyyttä ja julkisuussuhdetta pahimmin vaurioittanut tapaus oli Tawaststjernan luotto-oppilaan, kollegan ja rakkaimman ystävän Erkki Salmenhaaran julkaisema yksiosainen Sibelius-elämäkerta vuonna 1984, kun Tawaststjernan omasta viisiosaisesta elämäkerrasta puuttui enää viimeinen osa. Marraskuun alussa 1984 Heikinheimo kirjoitti lehteensä Tawaststjernalta lupaa kysymättä, ehkä osittain vahingoittamistarkoituksessa, kuuden palstan jutun lihavoiduin otsikoin ”Onko Erik Tawaststjernan biografinen suurtyö varastettu?” Hänen mielestään Salmenhaara oli syyllistynyt pahimman luokan kirjalliseen varkauteen. Heikinheimo ei ymmärtänyt, että missään ei ole kielletty kirjoittamasta uutta yksiosaista Sibelius-elämäkertaa, joka käytti lähdeaineksenaan kaikkia aiemmin julkaistuja Sibelius-elämäkertoja ja muita tiedossa olevia lähteitä – myös Tawaststjernan omia kirjoja. Aluksi Tawaststjerna oli Heikinheimon yllyttämänä valmis epäilemään, että Salmenhaara oli ehkä syyllistynyt hänen tekstinsä luvattomaan käyttöön. Mutta kului vain kaksi päivää, kun Tawaststjerna tuli toisiin aatoksiin ja ilmoitti julkisuuteen, ettei tietenkään mistään plagiaatista ollut kyse ja suorastaan ylisti, että ”Salmenhaaran teos oli etenkin analyyttiselta osaltaan todella arvokas lisä Sibelius-kirjallisuuteen”. Siihen kuivui sekin Heikinheimon virittämä kulttuuriskandaali; jäljelle jäivät vain tympeät jälkiviisastelut.

Sibelius 5:ttä tehdessä tapahtui lopullinen yhteentörmäys. Tawaststjerna oli aloittanut tekstinteon tavan mukaan ruotsiksi ja antanut Heikinheimolle koemielessä käännettäväksi teoksen kaksi ensimmäistä lukua; tällä Tawaststjerna halusi vielä kerran kontrolloida, voisiko hän jatkaa käännösyhteistyötä Heikinheimon kanssa. Varmuuden vuoksi Tawaststjerna pyysi silloista assistenttiaan Hannu-Ilari Lampilaa lukemaan Heikinheimon tekemän mallikäännöksen. Lampila kertoo perehtyneensä käännökseen erittäin huolellisesti ja todenneensa sen jälkeen Tawaststjernalle, että se oli yleislaadultaan erittäin huono, minkä lisäksi siinä vilisi pahoja virheitä eikä se tavoittanut miltään osin Tawaststjernan omaa runollista tyyliä. Perehdyttyään itsekin käännökseen Tawaststjerna päätyi samanlaisiin päätelmiin Lampilan kanssa ja esitteli virheet tuohtuneena Heikinheimolle vaatien tätä korjaamaan kelvottomat jälkensä.

Yllättävää kyllä Heikinheimo myönsi virheensä, mutta vaati samalla kustantajalta työstään kaksinkertaista palkkiota, mikäli hän joutuisi palaamaan jo kertaalleen kääntämäänsä tekstiin. Perusteena oli, ettei hänen kannattanut kustantajan maksamilla korvauksilla tehdä yhtään sen tarkempaa työtä, mitä hän jo oli tehnyt. Tämä laatuun perustuvan työn ylimielinen halveksunta ja kääntäjän väheksyvä suhtautuminen työhönsä raivostutti Tawaststjernan lopullisesti. Hän ryhtyi nyt itse täydentämään ja korjailemaan Heikinheimon kääntämiä lukuja ja suunnittelemaan Heikinheimon irtisanomista. Heikinheimo potkaisi lähtiäisiksi vielä kerran Tawaststjernaa nilkkaan toteamalla apokryfisesti: ”Halu olla lopullinen on biografin suurinta hybristä. Joka yrittää pystyttää oman kirjallisen kuolemattomuutensa muistomerkin jonkun toisen ruumiin varaan, on työssään pahoin erehtynyt.” Tämä lause, joka loukkasi verisesti Tawaststjernaa ja hänen kauttaan Sibeliusta, haavoitti pahoin vuosikymmeniä kestänyttä yhteistyötä ja ystävyyttä. Sen jälkeen Tawaststjerna ja Heikinheimo eivät enää olleet tekemisissä Sibelius-projektin merkeissä.

Mutta Heikinheimo ei halunnut jäädä historian silmissä hävinneeksi osapuoleksi, vaan hän käänsi asian kokonaan ylösalaisin niin, että kertoi itse irtisanoutuneensa eikä myöntänyt, että hänet irtisanottiin – kelvottoman työn vuoksi. Hän kirjoitti Otavan johtokunnan puheenjohtajalle Heikki A. Reenpäälle ikävänsävyisen kirjeen, jossa selitti omalta kannaltaan eroon johtanutta konfliktia: ”Työskentely Tawaststjernan kanssa on käynyt täysin sietämättömäksi tämän oikukkaiden työskentelytapojen vuoksi, joita olivat viheliäinen pikkutarkkuus ja ajan tarkoitukseton kuluttaminen.” Tähän hän ei enää voinut sovituilla korvauksilla suostua. Kirjeen loppukaneetti oli huikea: Heikinheimo kirjoitti ylevästi luopuvansa protestiksi viimeisistä palkkioistaan ja kehotti Reenpäätä maksamaan sen kenelle tahansa – vaikkapa Erik Tawaststjernalle! Tämä päätös ratkaisi kaikki käännösongelmat, joita ei enää tullut, sillä Erik Tawaststjerna alkoi siitä lähtien kirjoittaa tekstiään suoraan suomeksi. Kirjan viimeisen osan valmistuminen kyllä viivästyi pahoin, mutta syy ei ollut kääntäjän puute vaan Tawaststjernan sairastuminen ja ikääntyminen. Viides ja viimeinen osa ilmestyi vasta vuoden 1988 lopulla ”haamukirjoittajien” avulla kestettyään yli kymmenen vuotta.

Kaikista erimielisyyksistä huolimatta Heikinheimo kirjoitti Helsingin Sanomiin erittäin kauniin nekrologin Tawaststjernan kuoltua tammikuussa 1993.

Myöhemmin Otavassa harkittiin Heikinheimoa lyhentämään Tawaststjernan 5-osaisen Sibelius-elämäkerran yhteen osaan, minkä tehtävän hän olisi omien sanojensa mukaan ottanut vastaan hyvin mielellään. Mutta edellisten kokemusten perusteella kustantaja ei enää luottanut Heikinheimoon, vaan työ annettiin lopulta Tawaststjernan pojalle Erik T. Tawaststjernalle, jonka lyhentämänä teoksesta on otettu jo monta painosta.



Janne Virkkunen: Seppo Heikinheimo - kriitikko ja ystävä 

Aloitan muistikuvalla. Puhelimeni soi kotona vuonna 1997 26. toukokuuta illalla kymmenen jälkeen. Tuttu ääni sanoi: ”Seppo täällä terve.” Ihmettelin hetken, mistä on kysymys. Sitten Seppo sanoi, että hän on nyt ottanut pillerit ja että hän poistuu keskuudestamme. Seppo kieltäytyi kertomasta, missä hän on. En silloin tiennyt hänen majailevan Hotelli Pasilassa. Mitään ei ollut tehtävissä. Jälkeenpäin olen monesti pohtinut, teinkö riittävästi, jotta murhenäytelmä ei tapahtuisi, mutta siihen kysymykseen ei vastausta saa.
Seppo oli lukuisissa keskusteluissamme moneen kertaan kertonut minulle aikeistaan tehdä itsemurha, mutta en ollut koskaan ajatellut, että hän sen tekisi. Seuraavana päivänä asia kerrottiin julkisuuteen. Kysymys oli uutisesta, joka kohahdutti musiikkipiirejä ja journalisteja. Olihan Seppo tuohon aikaan yksi tunnetuimpia toimittajia Suomessa ja varmasti tunnetuin musiikkikriitikko.
Olin ollut Helsingin Sanomien johtoportaassa vuoden 1985 alusta. Ensin olin toimituspäällikkönä ja kesästä 1989 uutispäätoimittajana ja sitten vuoden 1991 alusta vastaavana päätoimittajana. Seppo eli noina vuosina vahvimpia aikojaan. Hän selvästi nautti siitä huomiosta, jota hänen tapansa toimia kriitikkona herätti. Olen myös varma siitä, että hän halusi näkyä ja kuulua ja se myös jossakin määrin heikensi hänen kritiikkinsä laatua. Seppo halusi synnyttää kohua ja sen hän sai aikaan esimerkiksi teurastamalla Aulis Sallisen Kullervon.
Tulin Sepon kanssa pääsääntöisesti erittäin hyvin toimeen. Sepon muistelmista käy hyvin ilmi, että hänelle oli merkityksellistä, että olimme saman koulun, Munkkiniemen yhteiskoulun kasvatteja. Munkka oli meidät aateloinut samalla tavalla. Kävimme Sepon kanssa Munkan koulua eri aikoina. Olihan hän minua kymmenen vuotta vanhempi.
Toiseksi olimme tietyllä tavalla kesänaapureita. Sepon huvila oli Hirvensalmella ja meidän kesämökkimme Mikkelin Anttolassa vajaan tunnin ajomatkan päässä.
Niinpä kesänviettoomme kuului usein käynti Hirvensalmella, jossa Seppo yritti toipua Mikkelin musiikkijuhlien rasituksista. Venäläiset muusikot käyttivät huvilaa myös nukkumapaikkanaan ja se tiesi lyhkäisiä yöunia.
Kerran olin vaimoni Vapun poikamme Jussin kanssa kylässä. Muutaman tunnin vierailun ja saunomisen jälkeen lähdimme pois. Autossa tuolloin 12-vuotias Jussi sanoi: ”Olipa erikoinen mies.”
Vesa Siren, työtoverini Hesarista, kirjoitti toukokuun lopussa laajan jutun, jossa hän päätyi siihen, että Heikinheimo oli muutakin kuin muistelmien mätämuna. Sirenin kirjoitus on oivallinen yhteenveto siitä, millainen Seppo oli työtoverina. Panu Räty kirjoitti Imagessa (2/1993) vuonna 1993 jutun ”Ludviginkadun armoton”. Se on hyvä ja terävän oivaltava kuvaus Seposta ihmisenä, journalistina ja kriitikkona.
Päätoimittajan kannalta Seppo ei ollut mitenkään ongelmaton. Narsistina hän - kuten sanottu - nautti herättämästään huomiosta. Syksyllä 1990 43 nimekästä muusikkoa, kapellimestaria ja säveltäjää julkaisivat yhteisen lausunnon, jossa Heikinheimoa syytettiin arvostelukyvyttömyydestä ja asiantuntemuksen puutteesta.
Helsingin Sanomien kannalta tämäntapainen painostus saattoi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Lehden johto asettui tietenkin tukemaan omaa toimittajaansa. Toinen seuraus oli se, että Sepon kritiikkejä luettiin entistä enemmän ja odotettiin entistä enemmän.
Tämän jupakan seurauksena Sepon asema Hesarin johtavana musiikkikriitikkona oli entistä yksiselitteisempi ja myös tärkeämpi. En ole koskaan kysynyt lausunnon allekirjoittajilta, mikä heidät sai liikkeelle. Jos täällä on paikalla joku heistä, saamme ehkä vastauksen.
Sepon toiminnassa on erittäin paljon kiitoksen ansaitsevia piirteitä. Hänen varhainen kiinnostuksensa Viron asioihin vei hänet neuvostoaikana itsenäisen Viron tulevan ensimmäisen presidentin Lennart Meren ystäväpiiriin. HS julkaisi jo vuonna 1981 Heikinheimon tärkeän kirjoituksen ”Viron kulttuuri puristuksessa”, joka kuvaa Moskovan painostusta Viroa vastaan. Välit Lennart Mereen rikkoutuivat myöhemmin, kuten Vesa Siren mainitsemassani jutussa osuvasti kuvaa.
Seppo oli myös venäläisen kulttuurin ihailija. Hän inhosi kommunismia, mutta ihaili venäläistä kulttuuria. Kielimiehenä hän osasi Venäjääkin sujuvasti. Muistan kun Ludviginkadulla kohistiin Solomon Volkovin kirjoittamista Dmitri Shostakovitshin muistelmista. Sepon tiedettiin kääntäneen tämän teoksen eikä hän tietenkään ollut kysynyt lehden johdon lupaa. Kirja julkaistiin Otavan kustantamana vuonna 1980 eli aikana, jolloin neuvostosuhteissa piti olla tarkkana.
1990-luvulla aloin ymmärtää, miksi Sepon toiminta aiheutti harmaita hiuksia jo edeltäjilleni Teo Mertaselle ja Heikki Tikkaselle. Päätoimittajat eivät nimittäin tarkasti tienneet, mitä Seppo oli milloinkin puuhaamassa. Se ei kuitenkaan horjuttanut heidän uskoaan siihen, että Seppo oli Helsingin Sanomille tärkeä ihminen. Seppo junaili taustalla kulttuuriministeri Esa-Pekka Salosen ja kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaan kanssa Sibelius-kapellimestarikilpailua, joka järjestettiinkin ensimmäisen kerran Helsingissä vuonna 1995.
Jokainen hyvä lehti tarvitsee menestyäkseen vahvoja nimiä ja Seppo juuri sellainen. Nykykielellä sanottu hän oli tärkeä osa Helsingin Sanomien brändiä ja hän myös tiesi sen. Annoimme Reetta Meriläisen kanssa Sepolle hyvin vapaat kädet toimia ja kun vauhti kiihtyi liikaa, lähetimme hänet Hirvensalmelle lepäämään.
Sepon kansainvälinen yhteistyöverkko oli valtava. Hän saattoi soittaa maailman tunnetuimmille musiikki-ihmisille. Ja niin hän tekikin. Lämpimimmät suhteet Sepolla oli venäläisiin muusikkoihin. Kahdenkeskisissä keskusteluissa Seppo oli mainio name dropper, jonka puheessa vilisi ulkomaalaisia muusikkoja ja muita ihmisiä, joita hän oli tavannut.
Eniten huolta päätoimittajalle koitui Heikinheimon kielipolitiikasta. Hän kampanjoi pakkoruotsia vastaan ja toimi jonkin aikaa myös Suomalaisuuden liiton puheenjohtajana. Heikinheimo piri ruotsinkieltä tarpeettomana ja kävi kampanjaa ruotsinkieltä vastaan ruotsinkielisissä lehdissä ja aina silloin tällöin myös Helsingin Sanomissa.
Aatos Erkko oli 1990-luvulla Sanoma Osakeyhtiön hallituksen puheenjohtaja, joka luki tarkasti lehtensä. Erkkoa ärsytti Heikinheimon kielipolitiikka ja se kasasi huolia myös vastaavalle päätoimittajalle.
Aatoksen sympatiat ruotsinkieltä kohtaan olivat laajalti tiedossa. Sen Seppokin tietenkin tiesi, mutta se ei häntä pysäyttänyt, vaikka hän muuten aina muisti kehua ja kiittää yhtiön pääomistajaa. Mainittakoon tässä, että ruotsiakin Seppo itse puhui ja kirjoitti erittäin sujuvasti.
En minäkään Heikinheimon kielipolitiikasta pitänyt. Yhden kerran kutsuin Sepon luokseni, kun kulttuuritoimitus oli julkaissut Sepon jutun ruotsinkielen tarpeettomuudesta. Kuuliaisesti Seppo tuli ja mitä hänellä oli päässään: Hufvudstadsbladetin mainoslippalakki.
Puhuttelu auttoi ilmeisesti jonkun verran ja Seppo piti kielipolitiikassa tauon. Taisimme sopia, että hän jättää kielitaistelun pois Hesarin sivuilta. Kansalaiskeskustelua muiden lehtien sivuilla en tietenkään voinut enkä halunnut kieltää.
Kielipolitiikka oli ainoa asia, josta Sepon kanssa oikeasti riitelimme. Hän oli eri mieltä Helsingin Sanomien kaksikielistä Suomea puoltavan linjan kanssa.
Sehän on aivan luvallista, mutta en pitänyt siitä, että käytti omaa lehteä yksityisen kielipolitiikkansa välineenä. Torjuin myös Sepon uhkauksen siirtyä Hufvudstadsbladetiin täytenä roskana.
Hyvä sanomalehti tarvitsee siis nimiä, joiden tekstejä ja kuvia ihmiset haluavat lukea ja katsoa. Seppo Heikinheimo oli sanan täydessä merkityksessä tällainen nimi. Siihen nähden ne pikkujutut, jotka aiheuttivat meille joskus harmia, olivat todella pieniä. Jopa jotkut edellä mainitun lausunnon allekirjoittajista ovat minulle sanoneet Sepon kuoleman jälkeen, että he kaipaavat Sepon tekstejä.
Seppo tunsi oikeastaan vain kaksi kirjoituslajia. Arvioitavana oleva esitys oli joko huono tai hyvä. Välimuotoja ei ollut. Seppo oli luonteeltaan ehdoton.
Tässä kohden olin Sepon kanssa vähän eri mieltä. Itse halusin kritiikin myös kannustavan ja kannustavan erityisesti nuoria uransa alkutahteja vasta ottavia taiteilijoita. Tunnetut diivat saavat jo sietää kovaakin kritiikkiä.
Annetaan lopuksi Sepon itsensä puhua. Lainaus on Imagesta ja siis vuodelta 1993: ”Tämä on fantastinen homma. Musiikki on kaikkein läheisin ja tärkein harrastukseni…Muut ihmiset maksavat itsensä kipeiksi siitä, että pääsevät Savonlinnaan tai Kuhmoon. Minä saan käytännöllisesti katsoen liikkua Euroopassa niin kuin haluan. Amerikkaan pääsen aina kun siellä on jotakin mielenkiintoista. Minulle maksetaan vielä palkkaa siitä, että kuuntelen ja kirjoitan mielipiteeni lehteen…mikä käy minulta hyvin nopeasti.”
Näinhän se oli.
Kiitos!





































1

Sponsorit 2017